Ryhmädynaamiset ilmiöt

Ryhmä hyvänä äitinä

Ihmisellä on sisäänrakennettu tarve kuulua ryhmään, tulla rakastetuksi ja arvostetuksi sosiaalisesti. Jo pieni vauva kasvaa sosiaalisessa yhteydessä ensisijaisiin hoitajiinsa, ja varhaiset kiintymyssuhteet luovat pohjavireen sille, kuinka myöhemmin peilaamme itseämme yhteisöihin, joissa toimimme. Ryhmädynaamisen lähestymistavan keinoin voidaan tutkia, kuinka ryhmät rakentuvat psykologisesti ja millaiset psyykkiset tekijät vaikuttavat ryhmässä toimivien ihmisten käyttäytymismalleihin ja ryhmän toimintaan.

Wilfred Bionin (1961) mukaan ryhmä edustaa meille tiedostamattomalla tasolla äitiä tai muuta ensisijaista hoitajaa, kun taas esimies tai ryhmän johtaja hahmottuu usein isäksi tai toiseksi lähivanhemmaksi. Yksilöltä vaaditaan valtavasti ponnisteluja luoda suhde ryhmään – prosessia onkin ryhmäpsykoanalyyttisen lähestymistavan mukaan verrattu siihen, kuinka pieni vauva ponnistelee luodakseen suhteen äitiinsä tai ensisijaiseen hoitajaansa. Se, kuinka pieni vauva hakee toistuvasti äidin rakastavaa katsetta, toistuu läpi elämämme kaipuuna tulla nähdyksi ja kuulluksi yhteisöissä, joissa toimimme.

Suuntaamme sekä tietoisia että tiedostamattomia toiveita, odotuksia ja pelkoja työyhteisöihimme. Kaipaamme usein yhteisöltämme hyväksyntää, arvostusta ja suojaa sekä esimiehiltämme kannustusta, tukea ja oikeudenmukaisuutta. Suurimpia pelkojamme ovat tavallisesti yhteisön ulkopuolelle jääminen sekä oman epävarmuuden ja puutteellisuuden nostattamat häpeäkokemukset. Omien työelämässä esiin nousevien tarpeiden, pelkojen ja häpeän tunteiden kohtaaminen sekä varhaisten kiintymyssuhteiden tutkiminen voi auttaa meitä ymmärtämään toimintamme motiiveja paremmin lisäten itsetuntemustamme ja hyvinvointiamme.



Roolit ja positiot organisaatioissa

Työyhteisöissä toimiessamme meillä on erilaisia suhteellisen pysyviä rooleja, jotka määrittelevät työtehtäviämme sekä niihin kuuluvia oikeuksia ja velvollisuuksia. Työroolien lisäksi kannamme mukanamme yksityiselämän rooleja, joita voivat olla esimerkiksi isä, äiti, puoliso tai ystävä. Tyypillisesti toimimme eri tavoin eri rooleista käsin. Subjektipositiot sen sijaan ovat lyhyempiaikaisia ja tiedostamattomampia ryhmädynaamisia ilmiöitä, joihin sisältyy tiettyjä välttämättömyyksiä, velvollisuuksia, oikeuksia, mahdollisuuksia sekä moraalisia rajoja. Positioimme itse itseämme ryhmissä, mutta tulemme samalla myös toisten positioimaksi. Tavallisia positioita työyhteisöissä voivat olla esimerkiksi hyväksytty, arvostettu, itsenäinen, ”hengenluoja”, hylätty, halveksittu, uhrautuva, pelätty tai valtaa käyttävä. Positiot ovat jatkuvassa liikkeessä keskenään ja vaihtuvat sen mukaan, kenen kanssa olemme vuorovaikutuksessa. Joku saattaa olla tietyssä seurassa arvostettu ja ihailtu, kun toisessa yhteisössä sama ihminen nähdäänkin uhrautuvana tai epävarmana. Yksilö ikään kuin liittyy eri konteksteissa ja vuorovaikutuksessa erilaiseen tarinamalliin. Roolit pysyvät tavallisesti yli rajojen: nainen, jolla on lapsia, on lastensa äiti niin työpaikalla kuin kotonakin, vaikka töissä ei toimikaan äidin roolista käsin.

Organisaatiosta puhutaan silloin, kun ryhmät toimivat organisoituneesti ja tavoitteellisesti, ja niillä on jossain määrin yhtenäinen toimintakulttuuri, tapa kommunikoida sekä hahmottaa ympäröivää todellisuutta.  Jotkut ryhmät kykenevät toimimaan rakentavasti ja realiteettihakuisesti esimerkiksi suojelemalla, rohkaisemalla ja antamalla sosiaalista tunnustusta jäsenilleen. Osa ryhmistä sen sijaan voi toimia defensiivisesti, rikkovasti ja fantasiahakuisesti esimerkiksi idealisoimalla, mustamaalaamalla, leimaamalla tai eristämällä joitain ryhmän jäseniä. Ryhmän taipumus voimakkaaseen idealisointiin tai mustamaalaamiseen kielii useimmiten ryhmässä vallitsevasta voimakkaan regressiivisestä joko–tai-ajattelusta sekä kyvyttömyydestä tarkastella ympäröiviä realiteetteja sellaisena kuin ne ovat.

Ryhmä positioi jäseniään erilaisiin positioihin ja yksilö positioi jatkuvasti itseään suhteessa ryhmään. On siis mahdollista, että voimakkaasti ryhmän ihailua osakseen saava henkilö alkaakin positioida itseään kaikkivoivaksi, jolla on korostetusti valtaa suhteessa muihin, tai ryhmän masokistiksi itsensä positioiva jäsen päätyy yleiseksi syntipukiksi, jolloin ryhmä sijoittaa oman epävarmuutensa, vaillinaisuutensa ja tuhoavuutensa yhteen jäseneensä ja lievittää näin omaa ahdistustaan.


Kohti rakentavaa työryhmätilaa

Koska ihmisellä on yhtä aikaa pyrkimys sekä mielihyvään että realiteetteihin, on hän ikään kuin jatkuvassa jännitteessä näiden kahden olotilan kesken pyrkien sovittamaan niitä toisiinsa. Useimmiten realiteettien kohtaaminen aiheuttaa vaikeita tunteita ja on siksi ristiriidassa mielihyvän kanssa. Kun ihminen ja ryhmä, jossa hän toimii, kykenee sovittamaan mielihyväpyrkimykset ja realiteetit toisiinsa, luo se potentiaalin oppimiselle, luovuudelle ja mielikuvitukselle. Tämä tasapainotila antaa myös perusedellytykset toimivalle ja rakentavalle ryhmädynamiikalle. Ryhmädynaamiset ilmiöt ovat keskeinen osa työhyvinvointia ja toimivaa työyhteisöä, ja niitä voidaan vahvistaa esimerkiksi valmennuksen ja työnohjauksen keinoin.

Olemme jatkuvassa ryhmäminuuden ja yksilöminuuden välisessä jännitteessä: yhtäältä kaipaamme osallisuutta, yhteenliittymistä ja ryhmän antamaa huolenpitoa, toisaalta meillä on samanaikainen pyrkimys erottua, olla yksilöllisiä ja saada yhteisön hyväksyntä yksilöllisyyspyrkimyksillemme. On tyypillistä, että alkavissa ryhmissä vallitsee aina jonkinasteinen hajanaisuus, epätietoisuus sekä roolien ja positioiden kaoottisuus. Alkavan ryhmän tilaan liittyy tiedostamaton pelko ryhmän muuttumisesta hylkääväksi tai jopa sen hajoamisesta. Ryhmäpsykoanalyyttisesti tarkasteltuna kyseessä on tiedostamaton pelko sisäistetyn äidin muuttumisesta pahaksi ja hylkääväksi. Ryhmä pyrkii ratkaisemaan tilanteen erilaisilla defensiivisillä keinoilla.

Alkavassa ryhmässä pyritään tavallisesti hakemaan voimakkaasti samankaltaisuuksia sen jäsenten kesken, sillä voimakkaat yksilölliset pyrkimykset voisivat horjuttaa ryhmän jäsenten kuvaa eheästä ja turvallisesta ryhmästä, eli ”hyvästä äidistä”. Vaikka voimakkaat pyrkimykset samankaltaisuuteen sekä yksilöllisyyden ja erilaisuuden kitkeminen ryhmässä ovat keinoja pitää yllä mielikuvaa idealisoidusta ”me-henkisestä” porukasta, aiheuttavat ne ennen pitkää jäsenissään ahdistusta. Tällöin yksilö kokee ryhmän ikään kuin nielaisseen hänet. Alun voimakas ”me-henki” voi olla itse asiassa tapa torjua ahdistusta, ei niinkään merkki hioutuneesta ja yksilöllistä potentiaalia arvostavasta ryhmätyöskentelystä.

Wilfred Bion (1961) kuvaa regressiivisiä ryhmäprosesseja perusolettamustilojen avulla (Bion 1961; Stokes 2006). Perusolettamustiloja ovat taistelu–pakoryhmä, riippuvuusryhmä sekä parinmuodostusryhmä. Ne ovat defensiivisiä, mielihyvään pyrkiviä, realiteetteja pakenevia ja ryhmän hajoamisesta aiheutuvaa ahdistusta torjuvia tiloja. Hyökkäävässä tai pakenevassa taistelu–pakoryhmässä etsitään ryhmän sisältä tai ulkopuolelta vihollista ja syntipukkia, jolloin ryhmä sijoittaa sisäisen ahdistuksensa esimerkiksi esimieheen tai hallintoon. Yhteisestä uhasta tulee näin ollen ryhmää keinotekoisesti yhdistävä tekijä, ja ryhmä välttelee keskustelemasta todellisista vaikeuksistaan ja hankalistakin realiteeteista. Taistelu–pako -ryhmän toiminnassa keskeistä on ilmaisu ”mutku”, eli uskomus, että ongelmat eivät voi ratketa, koska ryhmällä on yhteinen vihollinen. Riippuvuusryhmässä vieritetään vastuu esimiehelle tai jollekin muulle ryhmän jäsenelle, jolloin ryhmä toimii avuttomasti ja passiivisesti. Johtajastaan riippuvainen ryhmä ei uskalla tehdä päätöksiä tai ottaa vastuuta omasta toiminnastaan, vaan ryhmän jäsenet miettivät jatkuvasti, mitä johtaja tilanteessa sanoisi tai tekisi, vaikka johtaja ei olisi edes paikalla. Riippuvuusryhmälle tyypillinen ajattelutapa on passiivinen ”emmäny”, eli ryhmän jäsenet karttavat itsensä likoon panemista ja pelkäävät päätöksentekoa.  Parinmuodostusryhmässä, eli niin sanotussa ”messiasta odottavassa ryhmässä” pyritään jatkuvasti siirtämään omaa vastuuta ja ratkaisuja tulevaisuuteen toiveikkuuden ja odotuksen ilmapiirissä. Parinmuodostusryhmässä vallitsee ”sitku” -luonteinen olettamus siitä, että ryhmän ongelmat ratkeavat, kunhan vain joku henkilö tai olosuhteen muutos tulee ja ratkaisee ne. Näitä muutosfantasioita voivat olla esimerkiksi uusi esimies, uudet työtilat, uusi työtehtävä tai muusikoiden kohdalla vaikkapa parempi akustiikka.

Vaatii usein aktiivista ponnistelua ryhmän johtajalta tai esimieheltä, jotta ryhmä voi kulkea perusolettamustiloista kohti realiteettipohjaista työryhmätilaa. Tällöin on tarpeen tunnistaa ja tunnustaa vallitsevat tosiasiat, rakentaa mahdollisimman suotuisat olosuhteet itse perustehtävän, eli ydintyön tekemiselle sekä vaalia ryhmän jäsenten aktiivista toimijuutta. Rakentava vuorovaikutus sekä yksilöllisten vahvuuksien huomioiminen ja hyödyntäminen ovat keskeisiä elementtejä terveen ryhmädynamiikan kehittymiselle ja hedelmälliselle toiminnalle. Kun yksilö kokee, että häntä ja hänen ainutlaatuista osaamistaan arvostetaan yhteisössä, on hän myös halukkaampi sitoutumaan yhteisöön ja toimimaan ryhmän eduksi. Työryhmässä vallitsee pikemminkin avoin sekä–että-ajattelu kuin ahdas joko–tai-ajattelu. Tämä näyttäytyy erilaisuuden arvostamisena ja yhteisten tavoitteiden eteen toimimisena, jolloin negatiivinen kilpailullisuus voi kehittyä kohti positiivista kilvoittelua ja toisten osaamisesta inspiroitumista.

Ei siis ole yhdentekevää, minkälaisia arvoja viljelemme työyhteisöissämme ja kuinka sitoudumme ilmapiirin ja yhteisen työhyvinvoinnin rakentamiseen. Yhteisön rakentaminen ei rajaudu ainoastaan vakituisten tai päätoimisten työntekijöiden keskuuteen. On havaittavissa viitteitä, että osa orkestereissa toimivista freelancer-muusikoista ja oppilaitosten tuntiopettajista kokee sisäryhmän ulkopuolelle jäämisen kokemuksia ja merkityksettömyyden tunteita työyhteisöissään, eivätkä nämä kokemukset ole lainkaan harvinaisia vakituisten ja päätoimistenkaan työntekijöiden keskuudessa. Orkesterien työhyvinvointia kehitettäessä on hyvä muistaa, että freelancer-muusikko on jotain aivan muuta kuin vakituisen soittajan korvaava ”partituuriresurssi”: hän on ainutlaatuinen ja arvokas muusikko, joka tuo aina oman persoonansa ja taiteilijuutensa yhteisön käyttöön ja saattaa pelastaa viime hetkellä koko käsillä olevan produktion. Yhtä lailla musiikkioppilaitosten opettajat tuntiopettajista professoreihin osallistuvat yhteiseen pedagogiseen tehtävään, rakentavat uusia muusikkosukupolvia sekä tarjoavat keskeisen panoksensa musiikkia harrastavien lasten ja nuorten kasvatukseen.